Pienokaisia kerrakseen...


Eräänä iltana navetasta kuului iltaheiniä viedessä vienompaa määkimistä kuin yleensä, siis hyvin paljon vienompaa. Oven avatessa sain huomata Neilikan pyöräyttäneen omatoimisesti  kolmoiskaritsat, jotka olivat vielä aivan märkiä. Voi sitä muiden kantavien emien ynähtelyä ja yritystä päästä pienokaisia paijailemaan. Karitsat olivat saaneet koko navetan mammat sekaisin. Samanlaista ilmiötä olen joskus ihmisissäkin huomannut :)

Neilikka on karitsoijana ensikertalainen, mutta hoiti asian todella hienosti tai noh, kaikki meni hyvin, kunnes tuli aika imettää pienokaisia. Uuhi sinkoili karsinassaan puolelta toiselle, kun nisiin päin vain katsoikin ja aloin todenteolla jo pelätä karitsoiden puolesta. Lopulta jouduimme isännän kanssa pitämään sitä jumissa vasten seinää samalla kun toinen vei vastasyntyneitä arvokkaalle ensihörpylle. Arvokasta ternimaitoa kun pienokaisten täytyisi saada mahdollisimman pian. Siinä ovat kaikki tärkeät vasta-aineet sun muut. Ternimaito on koostumukseltaankin paksumpaa ja väriltään hieman kellertävää kuin normaali maito. Lehmän ternimaito onkin kysyttyä herkkua, paikallisesta meijeristä sitä näkyi saavan pakasteena. Muistelen joskus lapsena sitä naapurista saanenikin.

Kun maito viimein lähti nisistä kunnolla liikkeelle alkoivat äidinvaistotkin uuhella herätä ja se rauhoittui alkaen matalassa äänialassa ynähdellä karitsoilleen niiden syödessä pienten häntien vipattaessa villisti. Muutkin lampaat alkoivat yksi toisensa jälkeen käydä makuulle ja märehtimään, niin siinnä vaiheessa uskalsimme mekin sitten lähteä nukkumaan. Tänä yönä ei enempää karitsoita olisi tulossa.

Lähipäivinä loputkin uuhet sitten karitsoivat, yksi toisensa jälkeen. Se on hauska ilmiö, ensin tuntuu että uuhet sinnittelevät viimeiseen asti, mutta ensinmäisen karitsoitua alkavat muutkin kiirehtiä ja karitsointi käynnistyy toden teolla.

Yleensä meillä uuhet ovat pärjänneet melko omatoimisesti ja pienin avuin. Onneksi ei yleensä kolmea enempää vuonaa ole kukaan tehnyt. Tiedän kuitenkin, jopa kuutosia syntyneen ja tuttavalla tilalla on tänä vuonna tullut useammat neloset.

Tänä vuonna olen vain yhden uuhen karitsoita hieman ollut maailmaan auttelemassa. Lähinnä kalvoja siinnä putsasin turvan ympäriltä ja varmistin, että pääsevät kaikki syömään. Isäntä joutui hieman syntyvän karitsan sorkkaa oikaisemaan Tinkalla, kun ei meinannut synnytys lähteä muuten sujumaan. Oli etujalka jotenkin taittunut niin ei päässyt tulemaan vaikka toinen urhoollisesti ponnistikin. Kaksi tervettä pässipoikaa sieltä syntyi. Kolmas karitsa,uuhipuoli, syntyi kuolleena myöhemmin. Viimeinen karitsoija sitten pyöräyttikin terveet kaksoset omatoimisesti.

Karitsoinnin lopputulos oli 10 elävää ja 1 kohtuun kuollut. Suruksemme yksi ensinmäisistä karitsoista kuoli vielä alle vuorokauden jälkeen, pieni sydän vain lopetti lopulta lyömisen. Myöhempi jutustelu muiden lampurien kanssa jätti oireiden perusteella epäilyn perätilasta synnytyksessä, tällöin keuhkoihin päässyt neste aiheittaa usein kuoleman.

Suru musersi vielä myöhemminkin, kun molemmista kolmossarjoista löytyi vielä yksi emojen alta kuolleena. Toista niistä olin vielä itse ollut auttelemassa ja pienin porukasta kun jää vielä usein sydämelle.

Pohdin näiden kahden kuolemaa vielä pidempään ja yritin löytää syytä tapahtuneeseen. Asia jäi jotenkin harmittamaan itseä. Lampuriystävien kanssa tuli sitten myös asiasta puhetta. Syitä kuolemaan on monia ja jopa emä voi karsia jälkeläisiään, varsinkin niitä heikompia. Allejääminenkään ei ole harvinaista ja kaikkea ei näy päälepäin karitsoistakaan, kaikki vain eivät ole elinkelpoisia vaikka niiden eteen kaikkensa tekisikin. Tämä vuosi vain muistutti sen, että eläinmaailmassa vahvimmat selviää ja heikoimmat karsiutuvat pois. Niihin vain kun tahtoo heti kiintyä.

Viimeisen kuolleen nostettuani emonsa alta (seisoi päällä) paruin hetken aikaa tuvan lattialla. Soitto ystävälle sai minut lopulta kuitenkin jaloilleni ja takaisin navettaan. Eläimet pitää kuitenkin hoitaa omasta surusta huolimatta. Samalla tuli ehken purettua muutakin painetta sisältään pois, kun ei se elämä aina kukkakedoilla pomppimista ole, ei edes täällä maalla.

Loppukaritsakatras on voinut ja kasvanut hyvin. Nimiä ollaan kovaa vauhtia yritetty keksiä kaikille. Yhdellä pikkupässillä törrötti päälaella valkoinen muuta villaa korkeampi tupsu joten se sai nimekseen Nakke :) Perheen jalkapallofani taasen nimittää yhtä täysin mustaa Messiksi.

Kuvia on joitain saanut napsittua mutta vain kännykällä, kamera odottaa edelleen huoltoa. Kuvassa hymyilee koko porukan ainoa tyttöuuhi jonka nimi vielä pyörii kielenpäällä :)




Kommentit

  1. Ikävää, että olette menettäneet karitsoja :0( Onneksi niitä on kuitenkin elossakin, niitä on taatusti mukava seurata kun kasvavat ja kehittyvät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on surullista, tosin lampailla ei tavatonta. Karitsakuolleisuus ei ole harvinaista :( Toisinaan asiat sujuvat ilman ongelmia ja toisinaan takapakkeja tulee vaikka kaikkensa yrittäisi. Elossa olevat kasvavat hurjaa vauhtia ja kehittyvät. Pienet sarven nysätkin alkavat jo olla useamman sentin mittaisia, siis lähes kahden ja puolen, heh. Lampolassa käydessä kaikki kiipeävät syliin maistelemaan ihan kaikkea...huivin kulmaa, sormea ja nenää, villapaitaa, kumikengän vartta...rustokurua :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Tämän tajusin liian myöhään :(

      Poista

Lähetä kommentti