Loputon yö...

Viime aikoina ovat jälleen yksinkertaisetkin asiat tuntuneet arvokkailta ja niitä on monesti pysähtynyt ihastelemaan ja ihmettelemään. Syykin siihen on selvillä, on näet jälleen saanut huomata kaiken itselle rakkaan uusin silmin...

Muutama viikko takaisin päin, iltatöiden aikaan, kippasin ensimmäistä kottikärryllistä tavaraa tallista, kun vastoin normaalia rutiinia menin kurkistamaan tilannetta hevostarhaan. Ruuna oli töistä tullessa näet makoillut tarhassa hetken ja ehkä siitä johtuen asian tarkistaminen oli mielenpäällä myös myöhemmin. Sille ei ole tavatonta ottaa torkkuja makoiltaan, tosin harvemmin se sitä puuhaa näin talvisin. Nyt siis lähdin vilkaisemaan tilannetta tarhassa ja löysin ruunan jälleen makuulta. Tällä kertaa se ei noussut ylös, vaan jäi riiputtamaan päätään sairaan oloisena. Pikaisen tarkastuksen, lämmön mittauksen ja loputtomalta tuntuneen soittelun jälkeen sain päivystävän e.lääkärin kiinni. Iloni oli suunnaton tunnistaessani päivystäjän olevan tuttavani jo vuosien takaa. Se, että tiedän hänen olevan asiansa osaava sekä, että hänellä itsellään on hevosia saivat huoleni tuntumaan puolet pienemmältä jo siinä hetkessä ja auttoivat minua myös pysymään tyynenä tulevan yön kuluessa, vaikka diaknoosi olikin se pelätty Ähky.

Niinpä pitkä yömme alkoi ensin kävelyllä. Sovimme samalla päivystäjän kanssa, että teemme tilannearvion aina puolen tunnin kävelyn jälkeen. Tuntui hyvältä lopettaessani ensinmäistä puhelua hänen tokaistessaan " Minulla on puhelin nyt tässä koko ajan vieressä, älä yhtään epäröi soittaa"

Ensinmäinen puolen tunnin kävelytys ei tuottanut toivottua helpotusta tilanteeseen. Eikä toinenkaan, jolloin päivystäjä starttasi autonsa kohti tilaamme ja minä jatkoin kävelyä otsalampun valossa, yhä uudelleen ja uudelleen.

Minun taluttaessani hevosta oli myös isäntä jalkapatikassa kotia kohden iltavuorosta. Siinnä iltapimeässä kävellessä mietin kumpi mahtaa ensin ehtiä tulla, kun tilanne alkoi muuttua rajummaksi. Kävelyn hetkeksikin pysähtyessä alkoi ruuna potkia itseään ja olla rauhaton. Kevyt kävelyvauhti onneksi sai vielä sen loppumaan, mutta aloin pelätä minne päin tilanne kehittyisi. Siinä pimeässä, kun epätoivo jo kuristi olemusta ruuna yhdenkaiken pysähtyi kuin seinään. Se seisoi kaikki lihakset jännittinyneinä ja tuijotti...isännän otsalampun valoa mikä vilkkui puiden välistä.

Samassa, kuten yleensä ruunan kohdatessa pelottavan asian, se ripuloi :) hyvä etten purskahtanut itkuun siinnä tilanteessa. Säikähdys helpotti tilannetta sen verran, että pahin kipu helpotti hetkeksi ja pystyimme kävelylenkkien välissä pitämään pieniä taukoja.

Pian eläinlääkärikin tuli ja aloitti tilanteemme vaativan tutkimuksen sekä hoidon, mikä meillä oli kipulääkettä ja öljyä. Loppuyö sujuikin sitten ensin kävelyn ja sitten seurannan merkeissä.

Onneksi yö sujui hyvin ja tilanne rauhoittui. Laitoin kellon herättämään ja kävin tunnin välein katsastamassa tilanteen tallissa. Seuraava päivä töissä oli hieman väsyttävä, mutta olo onnellinen ja helpottunut.

Vieläkin aamuheiniä talliin viedessä sydämen täyttää suuri kiitollisuus kun aamun ensi hirnahdukset kuuluvat...



Kommentit