Surua...

Eilen illalla jouduimme lopettamaan yhden kantavista kutuista. Toissailtana olimme vieneet pukin pois kuttujen luota ja ehkä se oli laukaissut niiden välienselvittelyitä. Eilen lähdin tavanomaista aiemmin iltatöille ja meninkin navettaan ensin kun normaalisti annan heinät ensin sonnille ja poikamiesboxiin, eli astutuspukeille ja -pässeille. Tullessani vuohien puolelle huomasin yhden lempikutuistani olevan nurkassa seisomassa. Huomasin sen olevan kipeänä koska selkä oli hieman köyryssä ja sen säkäkarvat sojottivat jäykkinä. Myös katse oli hieman omituinen ja luulinkin aluksi sen luovan jälkeläisiään kunnes tajusin, että vatsan alla näkyvä möykky on sen omia sisälmyksiä.
En voi kuvata sitä tuskaa kun kuttu minut nähdessään tulee syliini ja yritän samalla soittaa apua tilallemme...

Päivystyksessä oli jotain häiriötä enkä päässyt puhelinyhteyteen kenenkään eläinlääkärin kanssa kuin vasta myöhemmin illalla. Onneksi kuten avuksi tullut tuttavani appiukko sanoi, ei täällä eletä yksin, sain apua ja alle tunnin kuluttua kaikki ohi ohitse ja rakas kuttuni oli lopetettuna pihalla pressujen alla.

Mietin pitkään laitanko tätä tänne, mutta tämäkin on osa tätä elämää ja kaiken vastapainona pienten karitsoiden hyppely kesäisellä laitumella.

Kommentit

  1. Minunkin lemmikkini sairastui äkillisesti ja kuoli sunnuntain-maanantain välisenä yönä.

    On hirveä tilanne kun tajuaa että kaikki mitä on tehty, on tehty ja toisella on hirveät kivut. Ja silti tahtoo tulla syliin :(

    Samanlaisen puhelinumban kautta päätyi hänkin taivasnurmikoille suolitukoksen takia.

    Tämän tapaukseni vastapainona ovat kaikki ne ihanat vuodet jotka meillä yhdessä oli. On surullista että eläinten kanssa kaikki ei aina pääty vanhoihin elinvuosiin ja lempeään loppuun. Otan osaa suruihin eläintesi kanssa. Se on se hinta joka pitää maksaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ;( Tilanne oli kauhea eikä siinnä mitään ollut oikeasti tehtävissä...halaus myös sinulle...

      Poista

Lähetä kommentti