Pakkaspäivän mietteitä...

Pakkasmittari heiluu -25 asteessa ja alemmallakin puolella, tupaan on saanut kantaa puita niin uuniin, takkaan kuin hellaan ja aina välillä alkaa miettiä yhden nuotion pystyttämistä olohuoneen lattialle. Aamutöitä tehdessä pakkasen napsahdellessa kuuluvasti, oikoili Wiljami koipiaan lumelta hyvin tyytyväisen oloisena. Sen paksu villa huopuu aina talvisin ja se tuo suojaa niin tuulelta kuin tuiskultakin. Keväisin aina naureskelemme kuinka pienempi se on ilman talvista villakerrostaan. Tulevana syksynä kerintä tehdään myöhemmin syksyllä, sillä olemme päättäneet siirtää myös ulkotarhajengin sisätiloihin. Näin niiden hoito hieman helpotuu kun ei tarvitse  moneen eri paikkaan vesiä ja heiniä kannella. Eikä sitten tarvitse niin suurta huolta kantaa hukkien ohipyyhältäessä kun kaikki ovat sisätiloissa, aina kun korkeat aidatkaan eivät auta.

Nyt kuitenkin vielä elellään tätä talvea ja lisätään heinäannoksia pihatarhoissa oleville joiden energiaa kuluu nyt myös enemmän lämmöntuottoon kuin lauhemmilla keleillä. Porukassa on onneksi voimaa, kylki kyljessä nukkuessa on aina mukavampaa. Wiljamilla kaverin korvaa pahimmilla pakkasilla mökkiin asennettu lämpölamppu. 

Uusin tulokas on vielä vailla nimeä ja kotijoukotkin ovat kovasti ehdotuksia heitelleet, välillä melkoinen pilke silmäkulmassaan. Katsotaan nyt, eiköhän se nimikin sieltä vielä putkahtele ajallaan.

Siemenkuvastojen lisäksi olen lueskellut erinäisiä maanviljelysoppaita ja erästä sellaista etsiskellessäni sattui kirjastossa silmiini maahengen julkaisema "Emäntävoimaa" -kirja. Sen on toimittanut Kirsti Manninen ja se koostuu vuonna 2009 järjestetyn Moni-Nainen emäntä-kirjoituskilpailun tuotoksista. Teos on upea kooste erilaisten emäntien elämästä, sieltä lehmän kupeesta, pellon laidasta ja monista monista muista hetkistä. Kirjaa lukiessa olen vuoroin itkenyt ja vuoroin nauranut ääneen. Eräs koskettavimmista kohdista löytyy Riitta Mäkelän runon "Nyt olen oppinut" viimeisestä säkeestä. Runo, joka kertoo sianporsaista, siitä ensimmäisestä joka kuolee, elämän tosiasioiden kohtaamisesta huomatessaan osan porsaista kuolevan väistämättä ja lopulta ehken jo työn karaiseman käden kosketuksesta jossa on yhä häivähdys siitä ensimmäisestä herkkyydestä.

Kun ottaa tarpeeksi lujan otteen takajaloista,
ei sormiin tunnu,
miten pehmeä nukka on vastasyntyneen iholla. 

Kirjaa voi kyllä suositella varauksetta kaikille joita kiinnostaa sukeltaa hetkiseksi maaseudun naisten arkeen ja elämään. Se kun näköjään löytyy myös pienemmiltä kirjastoilta.

Pakkaskelit antavat hevosille taukoa ratsastuksesta, omat sormeni jäätyvät tunnottomiksi jo aamutöitä tehdessä, saati sitten ratsastaessa. Maantien, vaikkakin kuinka pienen, laitaa humputellessa kun olisi ihan hyvä säilyttää edes jonkinmoinen tuntemus sinne hevosen suuhun. Viime viikonloppuna ruunan kanssa keskusteltiin pariin oteeseen erään metsäpätkän siimeksessä. Ruunan mielestä siitä ei voinut kulkea, koska metsätöihin mennyt metsuri oli muuttanut maisemaa niin puiden kaadolla kuin traktorin jäljillään. Lopulta pääsimme jatkamaan matkaa ja pääsimme jopa pelottavien postilaatikoiden ohitse. En ymmärrä mikä niissä pelottaa, mutta näköjään asiaan ei pelkkä välinpitämätön ohittaminen riitä, kenties isken yhden laatikon sopivalle näköetäisyydelle ulkotarhasta, täytyy katsoa...

Pelloilla on mukavasti lunta ja välillä on ratsasteltu hangessa ja välillä juostu liinan päässä. Alla olevassa kuvassa ruunaa purkaa paineita joulun pakkasten jälkeen. Ajattelin ennen selkään nousua juoksutella edellisenä päivänä enimpiä energioita pois ja kenties siinnä oli ihan järkeä...





Kommentit

  1. Ihana ruuna <3

    Blogissani on sinulle tunnustus ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos :) mie vaan en löydä siun blogia....?

      Poista
    2. Muoks...löysin blogisi..kiitos ♥

      Poista

Lähetä kommentti