Walma...



Eräänä talvi-iltana, tähtien loistaessa ja kuun valaistessa tietämme, talutimme pienen tyttökilin emänsä kanssa meidän uuteen lampolaamme. Pian saimmekuitenkin todeta sen uutuuttaan hohtavien tilojen olevan turhan suuret kahdelle kutulle ja niin tulivat ensimmäiset lampaamme, Tuku ja Tirritti. Siitä tämä kaikki sitten pikkuhiljaa alkoi, seuraavana olivat vuorossa eräät pelastetut lampaat ja omat vuonat, uusi kili ja niin edelleen, aina tähän päivään saakka ja siitä eteenpäin.

Pieni kili, joka sai nimeksensä Walma, on vuohilaumassa joutunut usein rökityksen kohteeksi. Yksi pahimmista kiusaajista oli sen oma emä, tosin vasta sen jälkeen kun Walma oli saanut ensimmäiset kilinsä. Kerran toiset vuohet olivat jopa repineet yön aikana karvoja Walman kyljistä, niin että nahkaa oli enemmän näkyvissä kuin karvallisia alueita. Tästä syystä siirsimme sen lampaiden puolelle, missä se onkin viihtynyt talvet siitä saakka aivan mainiosti. Kesäisin kun kaikki laiduntavat yhdessä, hakeutuu Walma muiden vuohien joukkoon, mutta talven tullen jää aina ylen tyytyväisenä lampaiden puolelle. Ehkä se saa jopa hieman pitää jöötä niille ja on asemaansa ylen tyytyväinen.

Lieneekö johtuvan muiden syrjivästä asenteesta vai muutenvain, mutta Walmasta on tullut hyvin ihmisrakas. Se seurailee ihmistä mielellään niin sisällä kuin laitumella, tulee kivelle viereen istumaan ja nyhtää hiuksia kuin ohimennen. Parasta kuitenkin ovat ne keskustelut joita sen kanssa turinoimme. Vuorovaikutus on siis loistavaa :)

Viime kesänä Walma sai yllätyskilit Urpon ja Turbon. Epäilimme ettei se olisi kantava, mutta eräänä päivänä laitumella odotti kaksi yllätystä. Tämä vuosi meillä on nyt ollut sitten, kuten joskus jo mainitsin, välivuosi omissa karitsoinnissa ja kileissä. Alkukevään onkin saanut nauttia, kun kaikki ovat olleet terveinä, ei ole ollut utaretulehduksia eikä kuumeiluja, puhumattakaan yövalvomisista lampolassa.

Järkytys olikin toissapäivänä sitäkin suurempi kun Walmaa aamutoimien aikaan pitkästä aikaa silittelin kunnolla pitkin kylkiä ja yllättäen tunsin oikean käteni alla sen kyljessä kuhmuran, sellaisen kokoisen, että ilmeenikin muuttui kertaheitolla todella vakavaksi. Pahkura on tullut todella yllättäen ja on melko pehmeää kudosta. El.lääkärin kanssa käydyn keskustelun perusteella suurin toden näköisyys on tyrä. Tämä aiheuttaa Walmalle poikimiskiellon ja tilanteen seuraamisen. Toiset ovat pärjänneet hyvin kait useamman vuodenkin, mutta mikäli kipuja tai muita oireita ilmaantuu on ainoa oikea päätös lopettaa kärsimykset. Tietysti myös syöpä on yksi vaihtoehdoista, mutta lopputuloksen kannalta ei sen mukavampikaan.

Vaikka kuinka asiaan on yrittänyt asennoitua on valtava suru täyttänyt mielen. Walma itse ei tästä tunnu olevan moksiskaan. Tänään sitä iltatoimien jälkeen jäin seurailemaan nähdäkseni sen virtsan ja ulosteiden olemusta. Ne olivat aivan ok ja Walmalla itsellään oli kevättä rinnassa, sillä sen verran se lampaita edestään ajeli ja välillä "jelhisteli" kahdella jalalla kävellen. Ei siinnä voinut kuin hymyillä toisen elämäniloa.

Tästä eteenpäin on vain otettava jokainen päivä kerrallaan, lahjana, aivan kuin itse elämäkin ja nauttia jokaisesta uudesta päivästä kun lampolassa vielä tervehtää rakas Walmuska, oma kuurankukkani....

Kommentit

  1. Jotkut ajattelevat, että eläimiä vaan otetaan, ja sitten ne ovat kivoja. Mutta todellisuudessa niistä on huolta ja vaivaakin. se ei sinänsä ole huono asia, niinhän lapsistakin on, ja silti ne ovat rakkaita :) Piti sanomani, että olen vähän järkyttynyt aina ihmisistä, jotka eivät ajattele eläimiä yksilöinä vaan tuotantohyödykkeinä, kuin myös niistä, jotka eivät ole valmistautuneet vastuuseen. Minä pidän kovasti sinun tyylistäsi :) Sitkun "isona" pääsen (eli saan järjestettyä itseni) maalle asumaan ja hommaan muutaman elukan, haluan suhtautua niihin niinkuin sinä, lämmöllä ja rakkaudella, mutta kuitenkin "asiallisesti" ja tosiasiat huomioiden. Sekavaa... :)

    VastaaPoista
  2. Kieltämättä itsekin jäin kerran miettimään amerikan mallia, jossa muistaakseni päivittäiseen rehunjakoon karjalle tarvittiin tyyliin oma rekka :) ei ehkä tule paijattua ihan jokaista...Mulla toisinaan menee vähän liikaakin herkistelyn puolelle tää homma, kun kiinnyn näihin, vaikka toisaalta saan usein myös kuulla olevani raakalainen syödessäni niitä :) Itse olen elämäni varrella törmännyt ihmisiin joiden eläinmäärä yrittää omani niin että kahden nolla edessä on isompi luku kuin kolmonen ja silti olemme hoitaneet eläimiä samalla tyylillä, toisinaan ei tarvitse olla kuin se yksi ja miettii miten sen saisi pelastettua kohtaloltaan...meitä ihmisiä on niin moneksi, oma luonne ja elämänkokemukset vaikuttavat paljon myös siihen kuinka suhtaudumme esim. eläinten hoitoon. Kiitos kommentistasi se lämmitti mieltä näin keväisen räntä/pohjoistuuli myrskyn kourissa kun koko ajan miettii milloin sähköt katkeaa :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti