Luopumisen haikeus...


Vaikka kuinka asennoituu siihen, että eräänä päivänä on vain sanottava näkemiin, niin silti se aina saa alakuloiseksi. Pässit ovat kuitenkin nyt tulleet sen ikäiseksi, että niillä on lähtö edessä. Näistä nimenomaan Hevisauruksesta luopuminen otti siitäkin syystä sisinpään eniten, että sen emän emä oli Tuku, joka oli ensimmäinen lampaamme. Tuku kuitenkin kantoi jotain sairautta itsessään, sillä vaikka hoidimme sitä useamman eläinlääkärin voimin ja neuvoin, se kuitenkin kuihtui pois. Samoin kävi myös sen jälkeläisen Tirritin, josta kirjoitinkin viime vuoden lokakuussa. Tästä syystä päätimme, ettemme jätä sitä sukuhaaraa enää jatkojalostukseen. Sekä Tuku, että Tirritti olivat molemmat hyväkuntoisia uuhia, karitsoinnit sujuivat hyvin ja sitten aivan yhdenkaiken ne alkoivat kuihtua.Sisäelimet olivat aivan normaalit, eikä viitauksia syöpäänkään ollut, mitä jossain vaiheessa epäilin. Ehkä jokin ravinnon imeytymiseen viittaava sairaus niillä molemmilla oli, sitä ei ole kukaan eläinlääkäri tai pitkäaikainen lampurikaan sanoa. Tätä olen kovasti miettinyt nyt kun Tirritin talja tuli muokkaamosta, se on käsissä kuin pergamenttia. Mitään kulutusta kestävää siitä ei voi valmistaa, mutta jotain josta sen muistaisin...

Aiemmin ajattelin, etten halua pitkäaikaisista uuhista edes taljaa talteen, mutta nyt ajan kuluessa olen yhä enemmän halunnut, että mitään ei mene hukkaan. Ajatuksena on ehkä se, että niiden elämä on niin arvokas, että haluan muiston säilyvän.

Kommentit