Pieni pyöreä muoto...


Jo alunperin oli ajatuksissa, että hankkisimme ruunalle kaverin. Hevoset kun tahtovat laumaeläimiä olla ja oma lajitoveri olisi kuitenkin aina paras ratkaisu.  Kevään korvilla sattuikin kerran eräs tuttavani vihjaisemaan, että heillä olisi poni eläkepaikkaa vailla. Ikää oli jo kertynyt pitkälti yli kahdenkymmenen vaan kunto ja terveys olivat kutakuinkin kunnossa. Niinpä aikamme pohdittuamme totesimme sen olevan järkevin vaihtoehto meidän poppoolle tässä tilanteessa.

Viimein koitti sitten se ikimuistoinen päivä, koko perhe sulloutui autoon ja lainakoppi kyydissä lähdimme huruuttelemaan tuttavani tallille. Illan viileydessä palailimme takaisin ja matka sujui ilman kommelluksia...kuten auton renkaiden puhkeamisia tms...

Alkuun ajattelin pitää tulokasta pari päivää pihalaitumella ennen laumaan laittoa, ajattelin näet, että saataisiin rauhassa tutustua toisiimme ja uuteen paikkaan. Muutama päivä meni ihan hienosti...päivisin innostuin ottamaan luonnoslehtiön yli kymmenen vuoden tauon jälkeen esiin ja raapustelinkin muutamia töitä. Ponia harjailtiin, vähän ratsasteltiin ja samalla valmistauduttiin yhden perheenjäsenemme syntymäpäiviin.

Juhlapäivän aamuna hipsuttelin aamuhämärissä koiraa pissittämään ulos, kun ihmettelin kuinka se ei reagoi lautumella olijaan mitenkään. Onneksi tarkistin asian ja kauhukseni sain todeta, että poni oli karannut....oltuaan meillä vasta 5 päivää! Syöksyin sisälle pukemaan, siitä auton rattiin ja kohti isoa tietä. Kierrettyäni läheisimmän valtatien lenkin, poikkuroin ympäri pikkuteitä....jälkiä olin pystynyt seuraamaan vain postilaatikollemme, mutta siitä eteenpäin niistä ei voinut olla varma. Hädissäni keksin onneksi ottaa heti yhteyttä hätäkeskukseen, jonne jätin yhteystietoni sekä pääasialliset tiedot tapahtuneesta tuntomerkkeineen.

Sydän kylmänä seurailin tien vieriä missä hiekka oli pehmeämpää, toivoen näkeväni edes vilauksen kavion painalluksesta. Ponilla ei ollut kenkiä ja niinpä jäljet eivät olleet niin selviä. Monta kertaa luulin nähneeni jotain, mutta selkeää päämäärää niiden perusteella ei voinut päätellä. Toisena huolena takoi takaraivossa puolilta päivin alkavat juhlat, joihin tekemistä olisi ollut vielä vaikka millä mitalla. Pizzatarpeetkin huusivat jääkaapissa uuniin pääsyä, eikä taikinaakaan vielä ollut alustettu...

Käännyin siis kotiin ja orjentoin jälkikasvun siellä hommiin. Jälkikäteen nostan kyllä heille hattua, sen verran iso homma siinnä oli ja he tarttuivat siihen mukimatta :) ponin löytyminen oli nyt tärkeintä. Jälleen hyppäsin auton rattiin ja jatkoin matkaani. Kellon lähestyessä kahdeksaa uskalsin viimein alkaa soitella tuttaville ja sainkin melko pian porukkaa avukseni. Ympärillä olevilla tiloilla on myös hevosia ja niiden rauhallisuus kieli siitä, ettei ponimme olisi lähimaastossa. Pieniä metsäautoteitä ja mutkaisia pikkuteitä meillä kyllä riittää ja sovimme, että minä hoidan ajelun ja naapurit kulkevat läheisen maaston. Pian tulikin ilmoitus kavionjäljistä ja katkenneista langoista, mutta ei muuta...

Matkalla sain ihanilta naapureiltamme kupillisen tuoretta kahvia ja jaksoin taas jatkaa matkaa. Esikoinenkin oli välillä kyydissäni, sillä pizzat oli saatu paistettua. Kello oli jo lähes kaksitoista kun hätäkeskuksesta tuli ilmoitus ensimmäisestä näköhavainnosta...poni oli keskellä tietä yli 10 kilometrin päässä kotoa. Renkaat sauhuten käänsin auton ympäri ja lähdimme kohti ilmoituspaikkaa. Pian selvisi, ettei kyseisen nimistä tietä ollut olemassakaan, mutta onneksi eräs paikallinen kertoi minulle sen tarkoittavan tietyn joen lähellä olevaa risteystä....ja sieltä alkoi jälkiä löytyä...kuten myös kilometrikaupalla pieniä risteyksiä...

Erästä pikkutietä ajaessamme tulivat vastaan lantakikkarat ja mieleeni muistui eräs lännenelokuva missä jäljitettin jotain hevosella kulkijaa....etäisyys arvioitiin tuhkien ja....lannan lämpötilasta. Esikoinen katsoi minua sen verran kieroon asian kerrottuani, että tökkäsin oman sormeni läjään sen kummemin kyselemättä haluaako hän koettaa....kylmää oli...ja esikoisen ilme näkemisen arvoinen :) :) :)

Lopulta ei auttanut muu kuin tuoda esikoinen juhlien vastaavaksi ja selitellä tuleville vieraille miksi olen poissa. Suunnistin yksinäni jälleen matkaan ja päätin ajaa uudelleen erään tien pätkän jossa olin käynyt joa aamuvarhaisella. Riemulla ei ollut rajaa kun vastaani käveli pirteä, ontumaton vain pari naarmua (vadelmapuskasta?) saanut poni, joka vielä meinaisi vetäistä minut kumoon kun olin saanut sen kiinni :) onnellisena sain ilmoittaa hätäkeskukseenkin, että yli viiden tunnin etsintä oli päättynyt onnellisesti :)


 Tänä aamuna seitsämän jälkeen taluttelin naapurin emännän kanssa pienen yhteisen laumamme vaihteeksi meille laiduntamaan. Voitte uskoa kuinka kiitollinen olen joka kerta ponin näkiessäni, että se todella on siinä. Ja toivon, että meillä olisi vielä ainakin kymmenen vuotta yhteistä aikaa...kuka tietää...ihmeitäkin kun näköjään tapahtuu...









Kommentit

  1. no huhhuhh, on poni sitten vähä aiheuttanu äksöniä! ONNEKSI löysittä ja poni on kunnossa!

    Aivan jännitti ittiä lukia tätä tekstiä, heheh, hyvin kerrottu :)

    VastaaPoista
  2. Hui, melkosta menoa. :p Tosissani mäkin täällä tarinan edetessä jänskätin miten lopulta kävi. Onneksi hyvin!

    (sanavahvistukseksi sattui muuten MITYPONI :D)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti