Joku sanoo muu...


Sattui tässä alkukeväästä, että isäntä erään kerran, kuin ohimennen tokaisi, harkitsevansa ottaa vasikan pihalle kasvamaan, lapsuuskodissaan kun niitäkin oli käyskennellyt. Tällä kertaa en  asiasta oikein innostunut, ne kun toisivat työmäärän lisääntymisen tullessaan ja taisinpa vastustaa asiaa melko painavinkin sanankääntein. Yhtenä syynä kielteiseen suhtautumiseeni oli myös se, että olen aina hieman kammonnut lehmäeläimiä, enkä oikeastaan tiedä niistä muuta kuin karhean kielen ja mahtavan maidontuotannon. Lehmät itsessään ovat kyllä kauniita ja itsekin pienenä tyttönä niitä olen käynyt naapurissa paijailemassa, tosin muistan pelänneeni varsinkin sarvellisia yksilöitä jo silloin. Myöhemmällä iällä olin muutaman kerran tyttökaverini apuna hänen lomittaessaan sukulaistalossa ja lehmien haku laitumelta oli minulle verrattavissa kujajuoksuun espanjassa. Pysyttelin siis siitä niin kaukana kuin mahdollista.

 Kovasta vastustuksestani huolimatta ajatus vasikoista yhä eli isännän mielessä ja kun asian tiimoilta kerran keskustellessamme hän tokaisi jättävänsä hirvijahdin tänä vuonna toisille, myönnyn vihdoin asiaan. Ja puhehan oli siis kuitenkin vain yhdestä yksilöstä...

Kun asiasta oli sovittu, otti isäntä selvää lähiseudun pientiloilta mahdollisista myytävistä eläimistä. Ajatuksena oli mahdollisesti jokin alkuperäiskantaa oleva yksilö. Viimein sopiva tila löytyi ja pakkauduimme koko perhe mukaan tutustumiskäynnille. Pian sain huomata olevani käytävällä jonka molemmin puolin oli eri rotuisia lehmiä. Kuopuksen innoittamana huomasin ennen pitkää itsekin paijailevani toinen toistaan mukavamman oloisia yksilöitä. Tämä herpaantumiseni oli kuitenkin paha virhe, sillä kääntyessäni näin isännän paijailevan kahta (!) lapinlehmän jälkeläistä. Ja me kun menimme katsomaan länsisuomalaista yksilöä. Sen verran itsekin asiasta tiesin, että nyt oli rotu vaihtunut ja yksilöt lisääntyneet alkuperäisestä suunnitelmista.

Kyseiset yksilöt olivat sekakaksoset, eli mikäli oikein ymmärsin, yhtä aikaa kehittyneet, mikä aiheuttaa tyttöpuolisessa yksilössä (ainakin lähes täydellisen) sukukyvyttömyyden. Molemmat olivat siis lihaksi menossa, ennemmin tai myöhemmin. Isäntää seuratessa tiesin jo pelin menetetyksi ja myönsin lopulta itsekin, että onhan niiden mukavampi olla yhdessä. Niinpä toukokuussa tilamme eläinmäärä lisääntyi kahdella vasikalla :)  Hieman alkuaikoina kyllä muistin vielä purnata asioista, mutta kuukausien kuluessa tekivät suuret silmät ja hellyttävä luonne tehtävänsä ja löysin itsenikin paijailemassa Sandraa ja Dumblea, kuten jälkikasvu vasikoita keksi nimittää.

Nykyään tavaksi on jo muodostunut aamuin illoin ruokinnan yhteydessä tärkeäksi rituaaliksi muodostunut rapsuttelutuokio ja kieltämättä koivuisen rinteen välissä vilahtelevat vasikat ovat perinnemaisemaa parhaimmillaan.


Kuvat Dumblesta (ylempi kuva) ja Sandrasta (alempi kuva) ovat melko alkukesän vaiheessa otettuja, kunhan nuo sadekelit hieman helpottaa yritän käydä näpsäisemässä hieman tuoreempiakin otoksia.

Kommentit

  1. Hienoja vasikoita! Blogissani on sulle tunnustus :0)

    VastaaPoista
  2. Ihania pienokaisia♥,rapsuttelu kuuluu kuvaan,eläimet tykkäävät siitä:)
    Syksyistä viikonloppua

    VastaaPoista
  3. Karjakko: kiitos :)
    Tansku: Hauskaa syksyn jatkoa myös sinne :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti