Vapaapäivän mietteitä...

Tuntui niin kotoisalta pöllytellä taas vähän jauhoja ja vaivata leipätaikinaa oikein olan takaa. Kodin täytti uunista tulvivat herkulliset tuoksut ja niistäkö sitten lie johtunut, että vieraitakin tulla tupsahti illalla tupaan. Kerrankin oli tarjota jotain lämpimäistä heti siltään ja yhdessä hujauksessa ensimmäinen leipä katosikin pöydästä.



Taikinaa tehdessä mietin, että onkohan olemassa mitään niin ihanaa tunnetta kuin vapaapäivän aamuina herätessä. Kun saa nautinnollisesti loikoilla petillä ilman mitään kiirettä ja ilman puhelimen herätysääniä. Saa herättyään hipsutella aamupäivän villasukissa ja yövehkeissä kahvin tippuessa. Lampolassakin on aikaa istuskella hetki ja kuunnella tasaista rouskutusta ympäriltä. Ja seurailla hiljalleen paisuvan mahan liikkeitä kuttujen puolella. Tänään juuri mietin, että saakohan Söpö tuplat tällä kertaa. Viime vuonna kun ainokainen syntyi kuolleena. Vieläkin muistan kuinka yritin kaikkeni, että saisin pieneen ruumiiseen eloa. Lopulta piti asiat vain hyväksyä niinkuin ne olivat ja pakata pienokainen pois. Oli niin pieni, että mahtui tyhjään viiden kilon ruisjauhopussiin. Aika pitkään Söpö sitä kaipaili ja katsoi minua joka kerta niin kysyvästi ja samalla sydäntäsärkien mäkätti hiljaa. Pikku hiljaa muuttui takaisin omaksi hieman kiukkuiseksi itsekseen, mutta selkeästi nautti myös mummon roolistaan, kun jälkikasvun kilit hyppelivät ympärillä.

Kommentit